Emäntäni on ollut hyvin laiska kirjoittamaan päiväkirjaani (myös omaansa, vaikka sitä onkin kirjoitellut nyt huomattavasti säännöllisemmin) ja minun tassut eivät näppäimistölle taivu, joten kerron kuulumisiani vasta nyt.

Olen mennyt hieman sekaisin siinä että missä nykyisin asun. Kotiuduin pian Lappiin, mutta reilu kuukausi sitten emäntä pakkasi kaiken laukkuihin ja matkustimme pitkän matkan junalla takaisin Tampereelle. (Matka oli minusta stressaava ja irvistelin pahan näköisesti kaikille muille junassa matkustaville koirille) Minusta oli hurjan hauskaa saapua takaisin tuttuun kotiin, jossa olen asunut pienestä pennusta asti. Heilutin häntääni jo pihassa ja olisin juossut täyttä vauhtia kotiovelle ja sisälle asti, jos emäntä ei olisi ollut hidastamassa remmin kanssa menoani. Toinen emäntäni (emäntäni äiti) ei vain ollut kotona kun saavuimme sinne. (Kävin läpi koko talon ja haistelin jopa sohvan alta, mutta ei ollut sieläkään. Hän saapui vasta myöhemmin)

Ja sitten seuraavana päivänä tavaroiden pakkaus taas jatkui. Emäntä lastasi pahvilaatikkoihin kaiken omaisuutensa ja jopa ne kaikki suuret tavarat (kaapit, pöydät jne) vietiin ulos ja isoon autoon. Olin niin ymmälläni että makasin vain sängyllä ja kallistelin päätäni puolelta toiselle. Sitten emäntäkin oli poissa ja minä jäin hänen äitinsä kanssa kotiin. Emäntä kuulemma muutti nyt uuteen kotiinsa Härmälään. Minä en koko tapahtumasta oikein ymmärtänyt mitään, mutta muutaman päivän päästä menimme bussilla sinne Härmälään, jossa nyt kuulemma minäkin asuisin.

Uusi kotini osoittautui ihan viihtyisäksi. Sielä oli minun patjani ja lelujakin. Ensimmäisen päivän olin tietysti ihmeissäni enkä olisi ulkona malttanut pissatakaan, kun hajuja oli niin paljon.

Niinpä minulla on nyt kaksi kotia. Pääsääntöisesti asun Härmälässä emäntäni ja isäntäni kanssa ja välillä emäntäni äiti hakee minut vanhaan kotiini ja silloin asustan sielä, kuten aina ennenkin. Ja maaliskuussa kuulemma lähdemme emännän kanssa taas takaisin Lappiin (kouluun). Minulla siis on kolme kotia. Monellakohan koiralla mahtaa olla näin?

Viime lauantaina alkoi tapahtua. Emäntä pakkasi heti aamupäivästä reppuun minulle tuttuja tavaroita; minun sadeviitan, lelun, makupaloja (njam) ja sen valkoisen ikävän tuntuisen, ohuen remmin joka kaulassa tepastellassa tulee kuitenkin kovasti kehuja ja nameja. Oltiin kuulemma menossa mätsäriin.

Menimme sinne suurella autolla, jonne mahtui myös kaksi häkkiä (joissa oli koirat) sekä naapurin uros lapinkoira. Eräs koira haukkui minulle kovasti hampaat irvessä. onneksi se laitettiin matkan ajaksi häkkiin, eikä minun tarvinnut olla sen kanssa missään tekemisissä autossa, eikä perilläkään. Minua meinaan pelotti se pikkuisen.

Mätsärissä oli paljon erilaisia koiria ja hajuja. Otimme pari harjoituskierrosa kehänlaidalla ja palkkioksi sain leikkiä lelulla. Se olikin oikein hauskaa. Mutta myöhemmin se ei enään huvittanut minua lainkaan. Onneksi emännän taskusta löytyi kuitenkin nameja. Niiden kanssa jaksoin hieman paremmin. Mätsärissä on suurimmaksi osaksi pelkkää odottelua. Minut jätettiin odottelemaan autoon ja otettiin sieltä pois vasta kun oli meidän kehä vuoro.

Kilpailin kauneudesta suurta leonberginkoiraa vastaan. Olimme todella erityyppinen pari, mutta leonbergi vei voiton kauniilla liikkeillään. (eikä minunkaan liikkumisessa kuulemma vikaa ollut) Tämän jälkeen siirryimme pientenkoirien kehänlaidalle, jossa ihmiset seurasivat kilpailun kulkua (kehässä oli pari tuttua koiraa). Minua kiinnosti lähinnä koirat kehän ulkopuolella. Odottaminen on turhauttavaa. Välillä koitin haukkua hommaan hieman vauhtia.

Sitten lopulta huudettiin sinisen nauhan saaneet koirat kehään. Minä ravasin taas niin kauniisti kun osasin ja seisoin maltillisesti ja ryhdikkäästi kun niin piti tehdä. Ja niin sitten valittiin suuresta koira määrästä neljä parasta, jotka sijoittuisivat. Minä olin yksi niistä.

Hieman lisää kehän ympäri ravaamista ja meidät asetettiin paremmuus järjestykseen. Minut valittiin ensimmäisenä. Olin neljäs. Naapurin uros lapinkoira oli kolmas ja kahta muuta en valitettavasti muistakaan. Minä sain palkinnoksi luun ja vihreän ruusukkeen. Emäntä oli hirmu ylpeä minusta ja ruusukkeestani. En ymmärrä. Se luu oli paljon mukavampi.

Näin sitä tuli taas vietettyä yksi päivä, tehden hölmöjä jutuja ihmisten mieliksi. Onneksi suurimmaksi osaksi saan tehdä niitä asioita joista eniten nautin; eli syödä, nukkua ja juosta.

Olen alkanut kotiutua tänne jo sen verran hyvin, ettei mitään suurempia kommelluksia ole enään ollut. Lehmät ja hevoset ovat minulle suurimmaksi osaksi pelkkää ilmaa ja kissojen kanssa olen yrittänyt jo monta kertaa leikkiäkin. Esitän niille leikkiinkutsu "kumarruksen" ja haukun. Monesti ne sähähtävät, lyövät tassulla ja lähtevätkin juoksemaan. Ja minä voin rynnätä niiden perään. Jippii! Hippaleikki! Ihmiset vain aina keskeyttävät ikävästi leikin ja komentavat lopettamaan kissojen kiusaamisen. Minkä ihmeen kiusaamisen? Leikkiähän se vain on. Ainakin minusta......

Minut on nyt ilmoitettu Olulun kansainväliseen koiranäyttelyyn. Minä en ole mikään näyttelykoira. Olen aito juoksijasukuinen greyhound, ja inhoan ohutta näyttelyremmiä kaulassani ja kehän ympäri juoksemista. Silti minäkin joudun toisinaan emännän päähänpistoista näyttelyyn. Ja seuraavaksi siis Ouluun.

Emäntä koittaa kovasti opettaa minua pitämään näyttelyremmistä ja esiintymisestä. Ja ihan hauskaa meillä on ollutkin. Ensin vähän ravataan ja seistään ryhdikkäänä "näyttely asennossa" ja kun olen ollut nätisti, saan leikkiä emännän kanssa hurjaa vetoleikkiä lempilelullani. Jos ollaan ulkona, pääsen vielä vapaaksikin juoksemaan. Näyttelytreeni on siis hinta hauskasta leikistä. Sopiihan sekin.

 

 

Elämä täällä maalla on alkanut sujua hyvin. Kissat ovat jo melkeinpä mukavia. Yritin yhtenä iltana saada niitä leikkimäänkin, mutta se ei jostain syysä tuottanut tulosta. Lehmät eivät pelota enään ihan niin kauheasti ja hevosia tekee välillä mieli mennä jopa haistamaan. Viime hetkellä muutan kuitenkin mieltäni ja alan haukkua niitä kauemmaksi minusta. En luota niihin jättiläisiin lainkaan.

Sunnuntaina pääsin mukaan metsälle. Kun emäntä ja hänen kämppis (minun asuin kavereiden, kissojen, omistaja siis) menivät Kätkävaaralle pomimaan marjoja. Sain olla vapaana sielä. Mutta kun huomasin ettei matka jatkunutkaan vaan ihmiset jäivät kyykkimään pensaisiin, kyllästyin äkkiä ja pistin pitkäkseni mustikkavarpujen keskelle. Välillä jostain kuului pelottavia laukauksia. Säpsähdin joka kerta ylös sellaisen kuultuani. Metsästäjiä...epäilivät ihmiset.

Jossain vaiheessa tajusin, että ne pienet pyöreät pallot mitä poimittiin, olivatkin syötäviä! Aloin heti kärkkyä mustikka ämpäreitä, ja kun kukaan ei huomannut, söin niitä suoraan ämpäristä. Siitä minulle kyllä hieman suututtiin. Pitäisi kuulemma poimia itse omat. Mutta kuka niitä nyt suoraan pensaasta söisi, kun helpomminkin saa?

Emäntä on myös suunnitellut ilmoittavansa minut Oulun kansainväliseen koiranäyttelyyn. Kun olisi kerran mahdollisuus nyt päästä sinne helposti. Olin viime keväänä Tampereen kv näyttelyssä ja sieltä toin kotiin sinisen nauhan. joka on siis kolmanneksi paras laatuarvostelussa. (Eli ei kovinkaan kummoinen saavutus). Minä En kyllä pahemmin näyttelyistä edes välitä. Niissä on kovin tylsää, enkä lainkaan ymmärrä miksi sitä ympyrää pitää ravata ja vielä pitäsi näyttää jotenkin erityisen hienolta. Mutta katsotaan nyt mitä tästä tulee.....

Nyt sitä sitten ollaan täällä Tervolassa. Junamatka kesti hyvin kauan. Ja vaikka kuinka yritin välillä junan pysähdellessä näyttää emännälle, että nyt jäädään tällä pysäkillä, niin ei auttanut. Seitsemän tunnin päästä vasta poistuimme. Perillä matka jatkui autolla Louelle.

Menimme suoraan asuntolaan. Meidän kanssa asuu kaksi kissaa ja niiden emäntä. Hyvin mukavia tyyppejä. Kissat kyllä pelottavat hieman. Kun tavarat oli purettu laukuista, menimme ulos lenkille ja tutustumaan ympäristöön. kaikkialla oli valtavasti hajuja ja outoja ääniä. Ja aina jossain haukkuu koira. Lenkki jännitti minua kovasti. kuljin pää niin korkealla ja korvat niin pystyssä kuin mahdollista. Että minulta ei vain jäisi mitään huomaamatta. 

Ja sitten näinkin näin ne kaameat otukset jonkin matkan päässä  aidatulla pellolla. Ihan sydän oli pysähtyä säikähdyksestä. Mutta kun ne eivät näkyneet liikkuvan, niin oli ihan pakko hieman nenää kurkottaa lähemmäs aitausta ja haistaa. Kurkotin niin pitkälle että kuononi osui aitaan. Sähköaitaan. Aijaijaiauuuuts!

Omituiset olennot kuulivat ulvahdukseni, ja alkoivat tulla kohti. Silloin otin jalat alleni, ja pinkaisin karkuun niin lujaa, kun jaloistani pääsin. Tai siis yritin. Emäntä piteli talutusremmistäni, eikä antanut tuumaakaan periksi. Ei ne otukset, (joita lehmiksi kutsutaan) kuulemma pahaa tehneet. Ai ei muka? no, voihan se tottakin olla, mutta minä en jää paikalleni ottamaan asiasta selvää! Onneksi emäntäkin tajusi lähteä kävelemään pois lehmien luota...vaikkakin aivan liian hitaasti. Minä olisin mieluiten juossut paikalta pois ja lujaa. Vilkuilin vielä kauan taakseni varmistaakseni ettei ne otukset seuraa perässä.

Vähän matkan päässä näin taas otuksen. Paljon suuremman ja se oli aitauksessaan yksin. Hevonen kuulemma. Se ei pelottanut minua ihan niin kauheasti, koska olen nähnyt sellaisen ennenkin. Mutta varmuuden vuoksi sille piti haukkua, jotta se pysyisi mahdollisimman kaukana minusta. Asuntolaan takasin päästyäni nukahdin melkein heti. Täällä on uusia hajuja ja asioita niin paljon että alkaa jo väsyttää.

Myöhemmin illalla kävinmme vielä pienellä kävelyllä jolloin näin lisää hevosia sekä taas sellaisen karmean otuksen. Tällä kertaa täysin vaarattoman, nauroi emäntä. Minä en häntä uskonut sillä omin silmin näin että kyseessä oli taas sellainen kamala otus joka asuu aitauksessa joka aiheuttaa kipua, jos siihen koskee. Tällä Otuksella ei tosin ollut aitaa ympärillään, se oli hajuton ja vaikutti muutenkin vähän erilaiselta. Se oli tälläinen:

                             

Emäntä nauroi ja nimitteli minua hölmöksi. Kyseessähän oli vain patsas. Oli mikä hyvänsä. Minusta se oli aivan selvä lehmä, ja näin parhaaksi pysyä siitä kaukana.

Huomena kuulemma saan olla päivän Hurttahotellissa, kun emäntä lähtee päiväksi jonnekin retkelle luokkansa kanssa.