Elämä täällä maalla on alkanut sujua hyvin. Kissat ovat jo melkeinpä mukavia. Yritin yhtenä iltana saada niitä leikkimäänkin, mutta se ei jostain syysä tuottanut tulosta. Lehmät eivät pelota enään ihan niin kauheasti ja hevosia tekee välillä mieli mennä jopa haistamaan. Viime hetkellä muutan kuitenkin mieltäni ja alan haukkua niitä kauemmaksi minusta. En luota niihin jättiläisiin lainkaan.

Sunnuntaina pääsin mukaan metsälle. Kun emäntä ja hänen kämppis (minun asuin kavereiden, kissojen, omistaja siis) menivät Kätkävaaralle pomimaan marjoja. Sain olla vapaana sielä. Mutta kun huomasin ettei matka jatkunutkaan vaan ihmiset jäivät kyykkimään pensaisiin, kyllästyin äkkiä ja pistin pitkäkseni mustikkavarpujen keskelle. Välillä jostain kuului pelottavia laukauksia. Säpsähdin joka kerta ylös sellaisen kuultuani. Metsästäjiä...epäilivät ihmiset.

Jossain vaiheessa tajusin, että ne pienet pyöreät pallot mitä poimittiin, olivatkin syötäviä! Aloin heti kärkkyä mustikka ämpäreitä, ja kun kukaan ei huomannut, söin niitä suoraan ämpäristä. Siitä minulle kyllä hieman suututtiin. Pitäisi kuulemma poimia itse omat. Mutta kuka niitä nyt suoraan pensaasta söisi, kun helpomminkin saa?

Emäntä on myös suunnitellut ilmoittavansa minut Oulun kansainväliseen koiranäyttelyyn. Kun olisi kerran mahdollisuus nyt päästä sinne helposti. Olin viime keväänä Tampereen kv näyttelyssä ja sieltä toin kotiin sinisen nauhan. joka on siis kolmanneksi paras laatuarvostelussa. (Eli ei kovinkaan kummoinen saavutus). Minä En kyllä pahemmin näyttelyistä edes välitä. Niissä on kovin tylsää, enkä lainkaan ymmärrä miksi sitä ympyrää pitää ravata ja vielä pitäsi näyttää jotenkin erityisen hienolta. Mutta katsotaan nyt mitä tästä tulee.....